Imatran Hiisi
 

Kuulkatte kunnain haltiasta

vetten vanhasta vartijasta

asukista iloisesta ikikuusiston

mietteliäästä vesihiidestä

 

Tyrskyjä pitkin se tänne kulki

vesillä raivokkailla ratsasti

Salpausselän murtumasta

upouudelle uomalle

 

Löysi kosket kuohuvimmat

vedet vailla vertaistansa

Vuoksen virtoihin viehättyi

ihastui Imatraan

 

Täällä se on aikoja asustanut

pitänyt kotiaan kuusistossa

katsonut mäntyjen kasvamista

vetten väkeväin vierellä

 

On vahtinut eläväin askeleita

vahvalla kädellään varjellut

liennytellyt vuoksen virtaa

metsän petoja hillinnyt

 

Vaan ei se paljoa juttele

ei kielillä korviin kuultavilla

puitten kanssa se puhelee

ja virtain pauhuja laulaa

 

Kunpa voisi kuulla sanasen

ymmärtää tuon ikikielen

sillä kalliotkin iloa raikaa

kun tuo männiköissä tarinoi

 

Siellä se kertoo kepposistaan

kaskun ja toisen kolttosista

näitä yllätyksiä riemukkaita

saa kadunkulkija kohdata

 

Voi vilahtaa se varvikossa

tai kurkistaa kosken kuohuista

tuo asukki iloinen ikikuusiston

mietteliäs vesihiisi
 

- Teemu Heikkinen -

Minä synnyin paljon ennen ajanlaskumme alkua Saimaaseen, rauhaisaan poukamaan, lähelle paikkaa joka nykyään tunnetaan nimellä Hosseinlahti. Saimaa tarjosi rauhaisan sylin kasvaa ja pohjavirtojen kanssa voimaillessa vahvistuin. Minä rakastin kiivetä muiden hiisien kanssa kalliolle ja liukua alas. Ratsastin norpilla ja uin kilpaa kuhien kanssa, elämä oli rentoa ja rattoisaa, kunnes alkoi tapahtua

 

Maan kohoaminen lännessä aiheutti Salpausselän murtumisen ja moni muutos sai alkunsa. Suurten vesimassojen arvaamaton jylinä kohti uusia seutuja ja uomia oli iäksi mieleenpainuva kokemus. Tämä veden ja voimakkaiden vaahtopäiden määrätietoinen marssi kohti alavampia maita herätti kiinnostukseni. Nähdessäni luonnon muuttavan muotoaan, minulle nousi vastustamaton halu laskea tuota virtaa alas ja nähdä mitä kaikkea mielenkiintoista matkan varrella olisikaan. Sukeltaessani virtaan, sai tämä tarina alkunsa.

 

Nautin uusista joista ja koskista, joita luonto innolla ja ylpeydellä esitteli. Virta kuljetti minua eteenpäin ja tarjosi mahtavia maisemia aina uuden mutkan takaa. Matka taittui, mutta virrassa tapahtui muutos. Sen voima kasvoi ja ärjynä koveni. Hieman minua jännitti, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Kaikessa loistossa ja voimassaan edessä avautui koski, jonka vertaista en ollut koskaan nähnyt. Suuret vaahtopäät heittelivät veden pyörteitä kallioita vasten täydellä voimallaan tärisyttäen itse maan perustuksia. Olin hämmästynyt ja ihastunut tästä uudesta luonnonkauniista muuttuvasta monumentista. Röyhistin rintaani ja loikkasin riemuiten tuon kuohuvan kosken syliin. Sukellellen ja syöksyen iloitsin nuoren kosken syleilystä.

 

Pitkän tovin laskin ja nousin koskea ylös ja alas. Nautin joka hetkestä ja ihastelin millaisen paikan luonto oli uudelle taidonnäytteelleen valinnut. Kosken rantojen muodot olivat kallioiset ja jylhät. Koskea ympäröi kaunis luonto, jonka vertaista en ollut kokenut. Riemun ja pitkän ilottelun jälkeen istahdin rantakivelle hiljaa ihmettelemään luonnon voimaa ja kykyä muuttua. Tässä seudussa oli jotain erilaista ja mieleenpainuvaa, jotain sellaista mitä ei ollut missään muualla.

 

Ihastuin virtaavaan Vuokseen ja ennen kaikkea Imatrankosken kuohuihin mutta samalla tahdoin nähdä kaiken, mitä virralla oli tarjottavana. Niinpä jatkoin matkaani aina Laatokan suurelle vedelle. Uidessani ihmettelin veden villiä leikkiä ja tapasin monta uutta ystävää herra lohen, rouva hauen, valtavan sammen ja monta iloista pikkukalaa, vain muutaman mainitakseni. Laatokalla kohtasin kaltaisiani ja olin kovin onnellinen uusista ystävistäni. En kuitenkaan saanut mielestäni Imatraa, koskista suurinta, tuota valloittavaa paikka, joka oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja päätinkin aloittaa paluumatkan.

 

Imatran voimakas pauhu kuului jo matkojen päähän ja into paikan näkemisestä vain kasvoi mielessäni. Perille päästyäni kiipesin koskea reunustavalle kivelle ja kuuntelin kallioiden kertomaa ikiaikaista tarinaa. Vaikutti siltä, että tämä seutu olisi hyvä paikka uudelle kodille.  Tutustuin seudun luontoon ja suostuttelin muutaman vesipyörteen tekemään itselleni suojaisan pesäkolon, johon asettua asumaan.

 

Aika kulki ja vuodenajat vaihtuivat. Koin kevään kaiken eloon herättävän voiman, kesän kauneuden ja syksyn väriloiston. Edes kylmät pakkaskirkkaat kuutamoyöt, eivät saaneet koskea rauhoittumaan. Eräänä kevätyönä, kun mietiskelin lempipaikallani, kuusen oksa kahahti ja tuttu tuoksu eksyi sieraimiini. Kiveltäni katsoin ylös kuusen latvaan. Siellä näkyi nokimustan kissamaisen hahmon ääriviivat ja himmeästi hehkuvat silmät tummenevaa taivasta vasten. Mieleni täytti ilo, sillä vanha ystäväni Kipinätär, oli saapunut. Tervehdimme toisiamme sillä rehellisellä riemulla, jota kaksi näin poikkeuksellista yksilöä voi tuntea. Kuu kiersi monta kiertoa, kun vaihdoimme kuulumisia ja vertailimme kokemuksia. Lopulta aloin kertoa asuinpaikkani tarinaa. Kerroin vertaansa vailla olevasta luonnonmullistuksesta, kuinka vesimassat murtautuivat läpi Salpausselän, kuinka Saimaan vedenpinta laski lyhyessä ajassa muutaman metrin. Muistelin hurjaa syöksyäni nuoreen koskeen ja esittelin samalla paikkoja kosken rannoilla. Kipinätär, joka oli myös paljon nähnyt, lumoutui Imatrasta, kuten minäkin. Seutu oli kaunista. Luonnonrauha sekä kosken riemukas pauhu tarjosivat meille molemmille jotain, mitä meillä ei ollut ennen ollut. Kipinätär sai myös kosken hyväksynnän ja päätti jäädä kanssani sen rannoille asumaan.

 

Ajan saatossa kosken ympäristö muuttui ja sen lähialueet myös. Ison mullistuksen aiheutti ihminen, joka asettui seudulle. Ihminen oli minusta ihmeellinen ja mielenkiintoinen asia. Heitä oli paljon ja heidän elämänmenonsa oli nopeaa ja muuttuvaa. Erityisesti minua kiinnosti ihmisen suhtautuminen elämään. Ihminen eli ja kuoli nopeasti, mutta teki suunnattoman määrän asioita tämän lyhyen hetken aikana.

 

Toivoin tutustuvani ihmiseen lähemmin. Ensimmäinen yritykseni oli kuitenkin kaikkea muuta kuin onnistunut. Olin tottunut eläimiin, joiden kanssa keskustelu oli helppoa ja yksinkertaista mutta ihmisessä lähestymisyritykseni saivat aikaan lähinnä hämmennystä. Kuten arvata saattoi, kohtaamiset olivat monenkirjavia. Välillä ihmiset juoksivat kiljuen karkuun ja toiset taas jäivät ällistyneenä tuijottamaan. Yritin osoittaa ystävällisyyttä kokoamalla hienoja kiviä talojen pihamaille, joskus isojakin kasoja. Lahja sai ihmiset lähinnä hämmennyksiin ja monet päivittelivät, että kuka tällaisen kepposen oli heille tehnyt. Minua huvitti ihmisten omituinen suhtautuminen ystävälliseen eleeseeni.

 

Ihmisiä oli hauska seurata, koska heidän elämänsä tapahtui aina jotain uutta. Aina välillä yritin löytää uusia keinoja yhteyden luomiseen. Joskus toin uusia lahjoja ja toisinaan yritin kohdata ihmiset kasvokkain. En ymmärtänyt ihmisen kieltä, joten yritin parhaani mukaan ymmärtää heidän välittämiä tunteitaan. Useiden yritysten ja kohtaamisten jälkeen olin ymmälläni, kuinka monimutkainen voi ihminen olla ja puheen ymmärtäminen haastavaa. Lopulta päätin, välikohtauksien välttämiseksi, että ihmiseen kannatti pitää sopivaa välimatkaa

 

Eräänä kauniina kesäpäivänä Imatralle saapui suuri seurue eläimiä ja ihmisiä. Osa ihmisistä ajoi paikalle hienoilla, hevosten vetämillä vaunuilla. Yhdessä vaunussa oli nainen, josta hehkui suurta elämänvoimaa. Seurasin häntä kiinnostuneena. Naisessa oli poikkeuksellista ylväyttä ja arvokkuutta. Lisäksi vaikutti siltä, että nainen suhtautui ympäröivään maailmaan eri tavalla, kuin monet muut ihmiset. Oli kuutamokirkas yö, kun tämä erikoinen nainen seisoi rannassa katsellen kosken jatkuvaa liikettä. Tällöin rohkaistuin ja uin hiljalleen rantaan naisen viereen. Nainen pelästyi, kuten monet muutkin mutta nopeasti hän peitti sen ja rauhoittui. Tarkkailimme toisiamme kirkkaan kuutamon valossa, ja jollain tapaa ajatuksemme välillämme vaihtuivat, luoden yhteyttä ja ymmärrystä. Toisiamme katsellen kävimme sanatonta keskustelua. Opin häneltä paljon ja sain tietää naisen tulevan kauempaa idästä. Olin kovin mielissäni tutustuessani tähän ihmeelliseen ihmiseen, joka kutsui itseään Katariinaksi.

 

Tämän kohtaamisen jälkeen Imatran kosken rannoille alkoi saapua matkalaisia monista kaukaisista maista. Olin innostunut näkemään ja kuulemaan, mitä maailman kaukaisissa kolkissa tapahtui ja miten maailma muuttui. Ihmiset alkoivat pian rakentaa asutuksiaan yhä lähemmäksi kosken reunamaa ja heidän luoma kiihkeä elämänmeno väritti minunkin elämääni. Katselin ihmisiä, yritin ymmärtää heitä ja löytää ajatuksen tekojen takaa. Ihminen rakensi, purki ja muokkasi luontoa. Välillä muokkaaminen oli hienovaraista ja luonnon uusiutumisen sykliin sopivaa, mutta välillä ihminen rikkoi jotain mikä oli luonnossa ainutlaatuista. Tätä en hyväksynyt mutta ymmärsin, etten voinut siihen puuttua.

 

Ihminen edusti kaikessa monimuotoisuudessaan muutosta, ja yksi elämäni suurimmista mylleryksistä tapahtui, kun Imatrankoski padottiin. Koski sai itselleen suitset, joka rajoitti sen vapautta. Tästä en pitänyt. En voinut enää laskea koskea alas ja nauttia sen voimakkaasta syleilystä. Kummallisinta oli, että koski ei enää laulanut voimakkaalla äänellään, vaan se oli hiljentynyt. Uusi hiljaisuus sai minut surulliseksi ja pohdiskelemaan ihmisen tekojen seurauksia.

 

Aika kului, havainnoin muuttunutta koskea ja sen ympäristöä. Tyhjä uoma oli jyrkkä, rosoinen, karu ja kaunis. Patoaminen ei ehkä lopulta ollutkaan niin paha asia kuin aluksi vaikutti. Vuoksen voima oli valjastettu ja luonnon voimaa lainattiin tuottamaan ihmisille paremmat olot elää. Pato ja vastavalmistunut voimala tarjosi ihmisille työtä, lämpöä hyisimmän talven keskellä ja sytytti valot pimenevissä illoissa ihmisten asutuksiin. Koski päästettiin välillä valloilleen ja silloin tuntui kuin sen ärjynä olisi entistä kovempi ja voimakkaampi. Näistä hetkistä nautin täysin sydämin laskien taas kerran sen kuohuja alas.

 

Elo on muuttunut paljon ihmisen saapumisen myötä. Elämässäni tapahtuu nykyään paljon enemmän kuin ennen ja pikkuhiljaa olen oppinut ymmärtämään myös osan heidän puheistaan ja Ihmeiden kiven avulla jutustelukin sujuu, kun vain sopivaksi katsomani ihminen osuu kohdalle. Tahdon olla mukana tekemässä muutosta ja ehostamassa Imatraa entistä paremmaksi, luontoa kunnioittaen ja siitä muistuttaen. Silloin tällöin sukellan Saimaaseen tai viivähdän Immalassa tervehtimässä kaukaisia sukulaisiani. Ihmisten käsitykset minusta vaihtelevat ja monet väittävät nähneensä minut vilahtavan pyörteessä, kuiskivan kuusen juurella tai lekottelemassa rantakivillä. Pidän edelleen hieman etäisyyttä ihmiseen, ilmestyn välillä kuin tyhjästä ja katoan uudelleen. Paras ystäväni Kipinätär valvoo kotiseutuamme ja usein se nähdään istuskelemassa valtionhotellin katolla.

 

Rakastan painia pyörteiden kanssa ja pelastella pikkukalojen pinteestä sekä tuoda ihmisille lahjoja. Lahjat voivat olla hyvin erilaisia ja välillä hankalasti tulkittavia. Tästä syystä olenkin saanut keppostelijan maineen, vaikka ikiaikainen mietiskelijähän minä pohjimmiltani olen. Kotini on Imatralla, Vuoksessa, tänne olen päättänyt jäädä. Parempaa paikkaa ei mielestäni ole. Olen ihastunut Imatraan ikihyviksi.

Tilaa sympaattinen Imatran maskotti tapahtumaasi? info(at)imitsi.fi